Viime päivinä monesta eri lähteestä on tullut kehotusta
erottaa aikaa Jumalalle arjen keskellä. Itse olen siinä aina ollut todella huono.
Aina keksin parempaa tekemistä ja kaikki muut ajatukset valtaa alaa, kun yritän
keskittyä rukoukseen. Joten vähän hassulta tuntuu kirjottaa aiheesta, jota omat
teot ei (toistaiseksi!) tue. Mutta uskon, että moni muukin kamppailee kyseisen
aiheen kanssa ja rukoilen, että tämäkin postaus saa olla puhuttelemassa teitä.
Matt. 19:29
Ja jokainen, joka on
luopunut taloista tai veljistä tai sisarista tai isästä tai äidistä tai
lapsista tai pelloista minun nimeni tähden, on saava monin verroin takaisin ja
perivä iankaikkisen elämän.
Voi olla, että joskus on helpompi luopua jostain
konkreettisesta esineestä tai asiasta, kuin omasta ajastaan.
Mutta kuinka Jumala kaipaakaan sitä, että vietämme aikaa
hänen läsnäolossaan. Meidän monologi Jumalalle on usein se, mitä rukouksessa
Hänelle annetaan. Kuinka usein oikeesti erotetaan siinä määrin aikaa Isämme
kohtaamiseen, että Jumalallekkin annetaan mahdollisuus puhua meille.
Toisaalta on lohdullista, että voidaan rukoilla voimaa
rukoilla, mutta toisaalta voidaan miettiä, et miks se rauhottuminen Jumalan
eteen on niin kamalan vaikeeta?
Jokainen varmasti keksii ne omat henkilökohtaiset syyt
sille, miks ei just nyt ole mahdollisuutta erottaa aikaa pelkästään Jumalalle.
Mutta samaan aikaan keksitään myös monta hyvää syytä käydä facebookissa tai
zippailla jotain muuta yhtä hyödyllistä ja ajankohtaista. Jollain tapaa
kristityn silmin katsottuna tässä on pieni ristiriita.
Voiskin ruveta laittaa ylös aikoja, kuinka paljon datailen
tai kattelen telkkaria tai teen jotain muuta ”ajan kuluttamiseksi” ja verrata
niitä aikoja siihen, kuinka paljon vietän aikaa Jumalan kanssa. Toisaalta eipä
niitä aikoja ylös taida tarvita kirjottaa, kun voin suorilta sanoa, että suhde
näiden kahden asian välillä on väärä.
Gal.5:17
Liha haluaa toista
kuin Henki, Henki toista kuin liha. Ne sotivat toisiaan vastaan, ja siksi te
ette tee mitä tahtoisitte.
Tähänkin väliin vois muistuttaa itseäni ja teitä hyvästä vertauskuvasta
kahdesta koirasta; On hyvä ja paha koira, jotka kamppailevat meidän
ajatusmaailmassa. Se koira on vahvempi, kumpaa ruokit.
Usein kavereiden kanssa heitetään läppää, että ”älä ruoki
mun koiria!”, kun toinen yllyttää toista esim. rahan tuhlauksessa tjmv. Näissä
tilanteissa kaveri mahdollisesti ruokkii sitä pahaa koiraa, mutta kuinka usein
kavereidenkin kanssa tulee ruokittua omaa tai kaverin sitä hyvää koiraa? Toisin
sanoen, kuinka usein kavereiden kesken esimerkiksi luetaan Raamattua tai
rukoillaan?
Oon meinaan huomannu sen, että yskin ollessa on vaikea hiljentyä
Herran eteen ja olla vaan siinä, mutta kun kaveri ehdottaakin sitä, on ajatus paljon
kevyempi. Ei huono idea lainkaan kokoontua muutaman kaverin kanssa ja sopia,
että nyt erotetaan aikaa Jumalalle.
Tottakai kristitty silti tarvitsee niitä ”kammio hetkiä”(Matt.6:6).
Hetkiä, jolloin ei edes anneta mahdollisuutta pienelle sisäiselle
fariseuksellemme.
Tämäkin asia kristityn elämässä taitaa olla ikuisesti
Jumalan työpöydällä. Aina on varaa parantaa omia toimintamalleja, eikä koskaan
olla valmiita uskovaisia.
Ehkäpä seuraava rukoukseni onkin se, että Jumala
osottais mulle ne hetket, millon oikeasti oliskin aikaa viettää aikaa Hänen
kanssa, kun oon lähdössä säätään jotain aivan muuta.
Uskoisin, että tarpeeksi monen taivaallisen näpäytyksen
jälkeen osaan jo erottaa arjen keskellä aikaa Isälleni.
Jaak.4:5
Vai luuletteko, että
Raamattu syyttä sanoo: "Mustasukkaisen kiihkeästi hän halajaa henkeä,
jonka on meihin pannut"?
